Töihin?

Hot Spot

Mä yritän vältellä tyhmiä töitä. Tää kuulostaa todella naivilta ja yksinkertaiselta, mutta mitä enemmän mä oon kelannut mun elämänfilosofiaa, niin se alkaa kristallisoitua tähän: Maksimoi onnellisuus, minimoi vitutus. Tähän kuuluu myös se, ettei kannata ottaa vastaan sellaisia duuneja, joita ei halua tehdä. Sen tietää, että jos suostuu johonkin keikkaan epäröiden, olisi kannattanut kieltäytyä. Onko se tosiaan sen arvoista kulkea koko viikko ahdistuksessa kun tietää että tulossa on jokin epämieluisa duuni? Mä tiedän kyllä että mulla on  luksustilanne, koska pystyn tekemään näin. Toisaalta: oon valmis pärjämään vähemmällä jos se tarkoittaa ahdistamatonta arkea. Lopputulos: Mä pyrin tekemään vain kivoja töitä.

Tämä oli pieni aasinsilta siihen, että mulla oli tänään todella mahtava työpäivä. Olin juontajana Nuorten Yrittäjien Hot Spot -seminaarissa. Puhujina olivat Marko Parkkinen, Tina Aspiala (Eat.fi -palvelun perustaja), Pekka Ollula (Iron Sky -leffan tuottaja/tiedottaaja), Minna Parikka, Katarina Helander sekä Madventuresin Riku ja Tunna. Kaikki olivat todella vaikuttavia puhujia, koska he kaikki ovat  karismaattisia ja saaneet aikaan vaikka mitä. Iron Sky oli aivan käsittämättömän vaikuttava spektaakkeli! Sekä leffa, sen tuotanto että tiimin asenne olivat just hyvii.

Erityisen vaikutuksen muhun teki kuitenkin Tina Aspiala. Tina on opiskellut englanninopettajaksi, kultasepäksi, designeriksi ja päätyi perustamaan Eat.fi:n ja sen myynnin myötä on nyt MTV3:lla eat.fi:n kehitysjohtajana. Tinan asenne oli mahtava. Tina on sanonut eräässä haastattelussa että:

“Minulla on periaate, että jos sanon kavereilleni yli viisi kertaa, että ‘jonkun pitäisi tehdä tällainen asia’, niin joko teen sen itse tai ymmärrän olla hiljaa”Tina Aspiala kertoo.

Ja just noin se pitääkin mennä. Mä haluan olla kuin Tina Aspiala!

Mä myös vähän rakastuin Madventuresin poikiin. Ne oli NIIN ihania. Samalla päätin, että nynnyille mutseille pitäisi tehdä oma Madventures. Ohjelman nimi ois Momventures ja siinä lähdetään Kanarialle lasten kanssa. Mä olen jo päättänyt tiimin: minä juonnan ja tuotan ja kaverini Taija kuvaa, ohjaa ja leikkaa. Me otetaan mukaan minun tyttäreni Adde (2,5 v) sekä Taijan molemmat lapset (joista vanhempi on saman ikäinen kuin Adde ja nuorempi syntynyt tyyliin eilen). Meidän haasteet ei ehkä olisi yhtä extremejä kuin Rikulla ja Tunnalla (ihmissyöjien tapaamista, huumelordien haastattelemista, ällöttävien matojen syömistä) vaan vähän subtiilimmin kamalia (esim. 6 tuntia lomalentoa turistiluokassa kolmen lapsen kanssa). Momventures on niin hyvä nimi, ettei tätä ohjelmaa voi jättää tekemättä.

Image

 Marko Parkkinen on sarjayrittäjä ja toimitusjohtaja. Me tehtiin Markon kanssa yhdessä tv-ohjelmaa nimeltä Kuka Mitä Häh? vuonna 2007 (se EI ollut mahtava menestys). Mä esittelin Markon sanomalla että se on liike-elämän Alexander Stubb. Tai ehkä Alex on politiikan Marko Parkkinen.
Image
Image
Mä en ollut koskaan tavannut Minna Parikkaa ennen. Se on paitsi lahjakas, myös hyvin määrätietoinen ja todella mukava.
Okei. Mua alkaa ärsyttää tää mun hehkuttaminen. En mä oo tällainen yleensä. Mä olen sarkastinen ja kyyninen. Pahoittelut tästä positiivisuusryöpsähdyksestä.
Image
Madventuresin Riku ja Tunna

Pinterest

Puhutaanko hetki Pinterestistä? Kuka tajuaa siitä mitään!? Olin vielä muutama viikko sitten töissä YLE:llä. Olin Radio X3M:llä tuottajana, ja radio-ohjelman lisäksi vastuullani oli nettisivusto. Luonnollisesti nettitoimituksen, vaikka viihdesivusto onkin, pitää olla aina eturintamassa adaptoimassa uusia teknologioita ja mukana ensimmäisten joukossa kaikissa uusissa palveluissa.

Enter Pinterest.

Luemme ja kuulemme jostain että on olemassa tällainen Pinterest-palvelu, joka on hurjan suosittu. Googlaamme sen, ja löydämme muun muassa Digiuutiset, joka kirjoittaa että Pinterestistä povataan Facebookin kaltaista hittiä, ja että se on onnistunut koukuttamaan etenkin naiset. Mahtavaa, ajattelen, tän on pakko olla NIIN mun juttu! Rakastan Facebookia ja Twitteriä JA olen nainen. Salettiin olen aivan kohta Pinterest-koukussa!

Niinpä me rekisteröidyimme palveluun (johon by the way vain pääsee kutsulla tällä hetkellä). Sitten me olimme siellä ja emme oikein tajunneet mitä siellä piti tehdä. Tuo äsken mainitsemani artikkeli kirjoittaa näin:

Pinterest on sosiaalinen katalogipalvelu, jossa käyttäjät jakavat toisilleen virtuaalisia ilmoitustauluja (katalogeja), joihin on koottu kyseiselle käyttäjälle tärkeitä asioita kuvina. Kyseiset taulut voi luonnollisesti jakaa kavereille esimerkiksi Facebookissa.

Kuvat voivat olla esimerkiksi tuotteita, ihmisiä, kotieläimiä, taloja ja maisemia.Pinterest kuvaa itseään online-ilmoitustauluksi, johon kerätään ja jaetaan inspiroivia asioita.

Mitä hemmetin katalogeja?! Pyörin siellä vähän ja aikalailla summanmutikassa merkkailin (eli pinnasin) erilaisia kuvia. En mä oikein vieläkään tajunnut mitä siellä pitää tehdä. Päätimme kuitenkin jokainen, että avaamme omat albumit. Yritin miettiä, minkälaisia kuvia voisin lisätä tuollaiseen albumiin. Olen todella huono ottamaan valokuvia, joten se ei voi olla mitään mikä vaatii kauneutta. Sen on oltava jotakin, mitä löytyy paljon. Sen on liityttävä johonkin, jota tapahtuu joka päivä, jotta materiaalia tulee lisää. Sen pitää olla jotain samaa teemaa mutta erilaista. Ja voilá, tajusin sen! Mä rupean kuvaamaan vessoja.

Ei siinä ole mitään järkeä, kyllä mä sen ymmärrän. Mutta jos siellä kerran pitää olla, ja se on noin älyvapaa, niin mä osallistun sitten älyvapaalla tavalla. Nyt harkitsen jo toista albumiani. “Stuff I sit on” on sen työnimi, ja siinä otan aina kuvan jokaisesta paikasta missä olen istunut.

 

 

 

Okei. Mä tiesin kyllä että toi on vähän pöljä juttu, mutta nyt kun sen KIRJOITTAA niin vasta tajuaa, miten dorkalta se oikeasti kuulostaa. Mutta tervetuloa Pinterestiin! Siellä on myös paljon kauniita kuvia!

Kateus

Entinen kollegani kirjoittaa Facebook-statuksessaan: “Easy maintenance baby, 1,5 v – nyt täysautomatisoidulla iltarutiinilla joka ei vaadi nukuttamista! Tyttö sanoi “heihei”, käveli makuuhuoneeseen, meni maaten ja nukahti”.

Näistä statuksista seuraa kateus. Etenkin kun niitä lukee pimeässä lastenhuoneessa, puhelimen pikkuruiselta ruudulta, epämukavassa asennossa, ahteri kipeänä kovalla lattialla istumisesta. Meillä nimittäin nukkumaan ei todellakaan mennä ilman nukuttamista.

Jossain vaiheessa lapsemme on keksinyt, että on kivempi kun äiti nukuttaa. Ja jonain toisena hetkenä hän on väsytystaistetulla murtanut meidät, ja saanut tahtonsa läpi. Äiti nukuttaa – koska se vaan on helpompaa. Kun vesseli on isänsä kanssa kahdestaan illalla kotona, ei nukkumaanmeneminen ole yhtään ongelmallista. Sen sijaan kun minä olen kotona, ei kukaan muu kelpaa nukuttajaksi.

Vaan miten kävikään? Olin toissalauantaina hyvinansaituilla päivällis- ja viinitreffeillä bestikseni kanssa. Kun tulin kotiin minulle kerrottiin, että niin vaan oli lyyli mennyt itsekseen nukkumaan. Mies oli lukenut kirjan, sanonut että menee viereen keittiöön tyhjentämään astianpesukonetta, ja sinne se lapsi jäi ja nukahti! Hiljaa! Kiltisti! Aivan mahtavaa, ajattelin, nyt se menee tästä lähtien ITSE nukkumaan. Ihan huippua!

Tuli seuraava ilta, ja kokeilin innoissani samaa. Kirja luettiin, ja sitten menin keittiöön, siis kahden metrin päähän, pyyhkimään pöytiä ja vähän kolistelemaan. Ja kuulkaa: Ei rääkymistä, ei huomiohuutoa, ei laulua. Sen sijaan sieltä alkoi kuulua lohdutonta, hiljaista, yksinäistä nyyhkytystä. Mä en ole ikinä nähnyt sellaista ennen. Sellainen itku se vasta sydäntäsärkevää on. Koko päivä me oltiin hypetetty sitä, että hän on nyt iso tyttö kun osaa mennä nukkumaan itse, ja että se on niin upeaa. Siksi se itki siellä hiljaa yksin, ja kun menin katsomaan se vaan itki että ei halua mennä nukkumaan yksin. Ei 2,5 vuotiaan tarviikaan. Miksi täytyisi? Ei äidin sydän kestä sellaista.

Niinpä palasimme vanhaan rutiiniin. Luemme kirjan, sammutamme valot, alkaa pitkitys (pitää saada vettä, nyt tulee kakka, laitetaan sukat jalkaan, missä on mun nalle). Sitten alkaa jodlaus ja höpötys. Sitten hän laulaa kaikki laulut jotka on oppinut tarhassa – kahdesti. Sen jälkeen hän lausuu ulkomuistista otteita Siiri och den hemska grisen –kirjasta. Sitten alkaa vitsien kerronta (“Jag bakar bulla av kakka” ja tikahtumisnaurut päälle), ja jossain vaiheessa jo mistä tahansa tikusta asiaa (”Katso, minulla oli krokotiili nenässä!” hän huudahtaa ja ojentaa juhlallisesti räkäklimpin). Mamma istuu kovalla parketilla sängyn vieressä ja yleensä pelaa sudokua kännykällä. (Oikeesti, miten äidit on laittanut lapsiaan unille ennen älypuhelimia?!) Ihan heti kolmevarttia myöhemmin tyttönen uinahtaa. Eikä edes ärsytä. Voisi ne illat tyhmemminkin käyttää.

Your blog sucks

Jäätelöjuorukello

Paras puoli siinä, että lapsi oppii puhumaan? Saa jäätelöä.

Tulin kotiin tänään töistä. Pikkuirmeli juoksee hurjaa vauhtia ovelle vastaan ja kajauttaa jo ennen jarrutusta ”Adde pappa äta glass!”. Mitään ei saa salassa enää tehtyä, koska lapsi juoruaa kaiken. Ohi ovat ne päivät kun voi viettää jäätelölaatuaikaa kahdestaan lapsen kanssa.

Samanlainen juoruaminen tapahtui pari viikkoa sitten. Suuren ilmoituksen jälkeen lapsi myös pudisteli päätään huolestuneen näköisenä. ”Mamma ingen glass, voj voj”. Nyt siis mullekin ostetaan jäde kaupasta, vaikken olisikaan mukana syömistilanteessa. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Prinsessa ja sen äiti

Ensinnäkin: I-HA-NA. Tää blogi on niin kaunis. En koodannut sitä itse, koska en osaa, mutta tää on upea. Tältä olisi varmaan tyttäreni huonekin näyttänyt, jos olisin saanut vapaat kädet sisustaa sen. Mutta ei, Mies halusi myös osallistua sisustuspäätökseen, joten se ei ole prinsessaunelma. Ja hyvä niin, en mä halua kasvattaa lapsestani prinsessaa, vaan järkevän ihmisen.

Sitä paitsi prinsessan äitinä oleminen olisi valtavan raskasta. Katsokaa nyt vain mikä kamala spektaakkeli Estellen ja Vickanin ympärillä pyörii.

Ei sitä olisi Suomen kruununprinsessana nimivalintaakaan saanut oikein tehdä itse. Olisi pitänyt ottaa huomioon suvun ja yhteiskunnan ja perinteiden ja Iltalehden näkemykset ja lopulta lapsi olisi ollut Tellervo Marita Signe Alma maanäitien ja oman äitini mukaan. Ja saman tien kun nimen olisi julkistanut, niin olisi ollut joku päivystävä dosentti paikalla kommentoimassa että ”aiai, tuo nimi se nyt aivan karmea on, sehän kuulostaa ihan pubiruusulta”.

Naistenklinikalle olisi sitten täytynyt juoksuttaa vielä pääministeri Katainen, puhemies Heinäluoma ja joku linnanvouti ja tiesmikä kansliapäällikkö presidentin kansliasta toteamaan että lapsukainen todella on olemassa ja vieläpä aikalailla äitinsä näköinen.

Kahdeksan tuntia synnytyksen jälkeen EI saisi makoilla sairaalan sängyssä ilman meikkiä, tukka likaisena syömässä suklaata ja ihmettelemässä kaikessa rauhassa uutta tulokasta. Ehei, silloin pitäisi olla jo edustusvetimet päällä ja matkalla kotiin, näyttäen TÄLTÄ.

Onneksi mun ei tarvitse jakaa prinsessaani valtakunnan kanssa.