Joskus totuus lävähtää päin pläsiä kuin märkä rätti. Totuus: olen tullut vanhaksi. Kävelin Narinkkatorin suunnasta Presidentti-hotellille ja näin ravintolan nimeltä Silk Club. Ovessa luki että se on auki neljään. Se on siis yökerho. Olen tullut siihen ikään, että yökerhoja voi tupsahtaa kaupunkiin ja mä en tiedä siitä mitään. En ole profiloitunut NIIN partypinglaksi että aina saisin kutsuja uusien ravintoloiden avajaisiin, mutta olen mä nyt sen verran skenessä ollut sisällä että olen KUULLUT että uusi klubi avaa. Helsingissä on niin vähän neljään asti auki olevia baareja, että kyllä ne hanskassa on. Ja nyt: ei mitään. Täysi yllätys. Sen sijaan sain kyllä viime vuoden loppupuolella kutsun ZETORIN synttäreille (esiintyjänä Frederik, TOSI harmi etten päässyt). MITÄ MULLE ON TAPAHTUMASSA?!

Jotta totuus ei unohtuisi kotonakaan, tuli muistutus omasta muinaisuudesta myös iltasadun äärellä. Olemme nyt kolmisen kuukautta joka ilta lukeneet kirjaa Siri och den hemska grisen (Siiri ja Kamala Possu), ja tänään VIHDOIN hetken harkinnan jälkeen pikkulyyli päätti että vaihdetaan kirjaa. Niinhän se aina menee, että samaa kirjaa luetaan viikkotolkulla, vaikka kirjastossa käytäisiin joka viikkoa ja selkä vääränä kantaisin sieltä kotiin mitä tahansa. Tänään luimme Mats Mus börjar i förskolan, luojan kiitos, koska mä osaan jo Siiri-kirjan ulkoa. (Lapseni on sitä paitsi sangen vaatelias kuuntelija. Hän istuu kuin elokuvaohjaaja sängyllään ja huutaa ohjeita kun luen väärällä tavalla. Esimerkiksi: hän kun on tottunut että yksi tietty kohta luetaan kovaa, nopeasti ja aivan tietyllä äänenpainolla, ei sitä saa lukea muulla tavalla. Kuuluu ponnekas NEJ! Ja sitten hän kertoo miten se pitää sanoa, vaikkei tietenkään osaa ihan kaikkia sanoja tai lausua ärrää.) 

Joka tapauksessa, Mats Musin kotona soi puhelin, ja kun niin tapahtuu, niin kirjassa tietysti lukee RIIIING RIIIING. Tyttö katsoo minua hämmentyneenä. Minulle valkenee, ettei hänelle ole ollenkaan päivänselvää että puhelimen ääni on ring ring. Puhlelimen soidessahan kuuluu joku pianoriffi, hittibiisi tai isänsä tapauksessa kaakattava ääni joka huutaa ”Heeellloooooo, is anybody there?!” Vain MINÄ olen sitä sukupolvea, jolle RINGRING vielä tarkoittaa puhelimen ääntä. Huokaus. 

Tässäpä oiva kolumni aamulähdöistä. Etenkin minuun vaikutti tarkistetun version kohta kolme:

uhkailua (”Minun täytyy ehtiä töihin, tai muuten en saa palkkaa ja meillä ole rahaa ostaa ruokaa.” Tai ihan vaan: ”Minä lähden nyt!”)

Olen itsekin käyttänyt tota ”No MINÄ lähden nyt” –uhkailua, ja sillä on joskus tehoa. Toi yllä oleva kolumni nauratti mua senkin takia, että juuri tässä eräänä aamuna aloin sanomaan sanoin senkin että ”Äidin pitää mennä töihin, kun jos ei mene töihin, ei tule…” ja tajusin ettei 2,5 vuotiaalle nämä tällaisen mikrotalouden lainalaisuudet kuten mistä ruokarahat tulevat ole kovin keskeisiä. Tai kiinnostavia. Tai ymmärrettäviä.

Sen verran olemme talouskäyttäytymisestä keskustelleet, että lapsi tietää että asioista pitää kaupassa maksaa. Aikaisemmin hän aina vastusti sitä, että tavarat laitetaan kassahihnalle. Siihen ei ollut mitään varsinaista syytä, mutta jos 2-vuotiaan äitinä jotain on oppinut niin sen, että perustelut ja rationaaliset argumentit ovat muiden ihmisten heiniä. Kun tarpeeksi monta kertaa Alepan kassalla on toisteltu että ”kaupassa PITÄÄ maksaa, muuten poliisi tulee” on sanalla kuitenkin ollut tehoa. Nykyään hän hyvin tietäväisenä nyökyttelee ja varoittaa muita ostajia poliisista jos eivät maksa ostoksiaan. Ongelma onkin nyt se, että olen tahtomattani vakuuttanut lapseni siitä, että elämme poliisivaltiossa. Se nimittäin nyt luulee, että seuraus kaikesta jota ”ei saa tehdä” on se, että poliisit tulevat. Kuten kun hän yritti ottaa pipoaan pois ulkona pakkasella. Sanoin että niin ei saa tehdä, johon lyyli vakavana nyökkäsi ja sanoi ”annars kommer polisen”.  Tai että saako heittää tarran biojäteroskikseen? No ei saa. ”Annars kommer polisen!”. Siihen voi tietysti yrittää selvittää että poliisien määrärahat ovat nytkin jo niin alhaalla, ettei heillä mitenkään ole resursseja konstaapeleita lähettää käymään meidän kompostia läpi… Tai sitten voi aloittaa, huokaista syvään, ja sanoa ”No – joo.”

Kaupungin kaavoituskatsaus tuli koteihin tänään. Kaavoitusuunnitelmissa on ajaa ton jätkän yli tulevaisuusratikalla.

Ei yhden yhtä kertaa koko päiväkotitaipaleemme aikana ole lapsella ollut mikään muu kuin into lähteä tarhaan. Tänään aamulla hän sen sijaan ilmoitti että ”ei mennä tarhaan, mennään kaupungille”. Olemme kahtena viikonloppuna käyneet ”på stan” eli kaupungilla, hengailemassa. Eilen teimme sen kahdestaan ja vähän pidemmän kaavan mukaan. Kävimme Lanternassa sisustusostoksilla, keskustassa pyörimässä ja ikkunaostoksilla ja lopulta Frozen Yoghurtilla Runeberginkadun ihanassa, uudessa FroYo-kahvilassa Yobotissa. Olen ehkä aavistuksen huono vaikutus lapseeni. Enää ei halua edes mennä päiväkotiin, kun pitäisi vaan hengata stadissa shoppailemassa.

Mutta hei Yobot! Tämä teidän pitää ehdottomasti tsekata! Se sijaitsee Runeberginkadulla Töölössä, Töölönkadun ja Ruusulankadun välissä. Sitä pitää mukava amerikkalainen herrasmies, ja paikka on makeesti sisustettu. Adde pelkää kauheasti kahvilanpitäjämiestä, joka kylläkin on tosi mukava. Adde ei suostu katsomaankaan miehen suuntaan, ja vaatii saada istua sylissä kun syödään.

Tänään piirsimme ruokapöydän ääressä, ja Miehen Puolikkaat pyörähti käyntiin Subilla. Charlien Sheen ilmestyi kuvaan, ja Adde hihkaisi iloisesti: Jogurttisetä! (siis jogurttisetä ei ole pahan näköinen, vaikka onkin aavistuksen varttuneempi…). Ja siis onhan se television koviten palkattu näyttelijä (hmm, tuntuu että ”näyttelijä” pitäisi laittaa lainausmerkkeihin), eikä ainoastaan kokkelipöllyinen sekopää (siis Charlie Sheen, ei jogurttisetä!).

Mä yritän vältellä tyhmiä töitä. Tää kuulostaa todella naivilta ja yksinkertaiselta, mutta mitä enemmän mä oon kelannut mun elämänfilosofiaa, niin se alkaa kristallisoitua tähän: Maksimoi onnellisuus, minimoi vitutus. Tähän kuuluu myös se, ettei kannata ottaa vastaan sellaisia duuneja, joita ei halua tehdä. Sen tietää, että jos suostuu johonkin keikkaan epäröiden, olisi kannattanut kieltäytyä. Onko se tosiaan sen arvoista kulkea koko viikko ahdistuksessa kun tietää että tulossa on jokin epämieluisa duuni? Mä tiedän kyllä että mulla on  luksustilanne, koska pystyn tekemään näin. Toisaalta: oon valmis pärjämään vähemmällä jos se tarkoittaa ahdistamatonta arkea. Lopputulos: Mä pyrin tekemään vain kivoja töitä.

Tämä oli pieni aasinsilta siihen, että mulla oli tänään todella mahtava työpäivä. Olin juontajana Nuorten Yrittäjien Hot Spot -seminaarissa. Puhujina olivat Marko Parkkinen, Tina Aspiala (Eat.fi -palvelun perustaja), Pekka Ollula (Iron Sky -leffan tuottaja/tiedottaaja), Minna Parikka, Katarina Helander sekä Madventuresin Riku ja Tunna. Kaikki olivat todella vaikuttavia puhujia, koska he kaikki ovat  karismaattisia ja saaneet aikaan vaikka mitä. Iron Sky oli aivan käsittämättömän vaikuttava spektaakkeli! Sekä leffa, sen tuotanto että tiimin asenne olivat just hyvii.

Erityisen vaikutuksen muhun teki kuitenkin Tina Aspiala. Tina on opiskellut englanninopettajaksi, kultasepäksi, designeriksi ja päätyi perustamaan Eat.fi:n ja sen myynnin myötä on nyt MTV3:lla eat.fi:n kehitysjohtajana. Tinan asenne oli mahtava. Tina on sanonut eräässä haastattelussa että:

“Minulla on periaate, että jos sanon kavereilleni yli viisi kertaa, että ‘jonkun pitäisi tehdä tällainen asia’, niin joko teen sen itse tai ymmärrän olla hiljaa”, Tina Aspiala kertoo.

Ja just noin se pitääkin mennä. Mä haluan olla kuin Tina Aspiala!

Mä myös vähän rakastuin Madventuresin poikiin. Ne oli NIIN ihania. Samalla päätin, että nynnyille mutseille pitäisi tehdä oma Madventures. Ohjelman nimi ois Momventures ja siinä lähdetään Kanarialle lasten kanssa. Mä olen jo päättänyt tiimin: minä juonnan ja tuotan ja kaverini Taija kuvaa, ohjaa ja leikkaa. Me otetaan mukaan minun tyttäreni Adde (2,5 v) sekä Taijan molemmat lapset (joista vanhempi on saman ikäinen kuin Adde ja nuorempi syntynyt tyyliin eilen). Meidän haasteet ei ehkä olisi yhtä extremejä kuin Rikulla ja Tunnalla (ihmissyöjien tapaamista, huumelordien haastattelemista, ällöttävien matojen syömistä) vaan vähän subtiilimmin kamalia (esim. 6 tuntia lomalentoa turistiluokassa kolmen lapsen kanssa). Momventures on niin hyvä nimi, ettei tätä ohjelmaa voi jättää tekemättä.

’

Puhutaanko hetki Pinterestistä? Kuka tajuaa siitä mitään!? Olin vielä muutama viikko sitten töissä YLE:llä. Olin Radio X3M:llä tuottajana, ja radio-ohjelman lisäksi vastuullani oli nettisivusto. Luonnollisesti nettitoimituksen, vaikka viihdesivusto onkin, pitää olla aina eturintamassa adaptoimassa uusia teknologioita ja mukana ensimmäisten joukossa kaikissa uusissa palveluissa.

Enter Pinterest.

Luemme ja kuulemme jostain että on olemassa tällainen Pinterest-palvelu, joka on hurjan suosittu. Googlaamme sen, ja löydämme muun muassa Digiuutiset, joka kirjoittaa että Pinterestistä povataan Facebookin kaltaista hittiä, ja että se on onnistunut koukuttamaan etenkin naiset. Mahtavaa, ajattelen, tän on pakko olla NIIN mun juttu! Rakastan Facebookia ja Twitteriä JA olen nainen. Salettiin olen aivan kohta Pinterest-koukussa!

Niinpä me rekisteröidyimme palveluun (johon by the way vain pääsee kutsulla tällä hetkellä). Sitten me olimme siellä ja emme oikein tajunneet mitä siellä piti tehdä. Tuo äsken mainitsemani artikkeli kirjoittaa näin:

Pinterest on sosiaalinen katalogipalvelu, jossa käyttäjät jakavat toisilleen virtuaalisia ilmoitustauluja (katalogeja), joihin on koottu kyseiselle käyttäjälle tärkeitä asioita kuvina. Kyseiset taulut voi luonnollisesti jakaa kavereille esimerkiksi Facebookissa.

Kuvat voivat olla esimerkiksi tuotteita, ihmisiä, kotieläimiä, taloja ja maisemia.Pinterest kuvaa itseään online-ilmoitustauluksi, johon kerätään ja jaetaan inspiroivia asioita.

Mitä hemmetin katalogeja?! Pyörin siellä vähän ja aikalailla summanmutikassa merkkailin (eli pinnasin) erilaisia kuvia. En mä oikein vieläkään tajunnut mitä siellä pitää tehdä. Päätimme kuitenkin jokainen, että avaamme omat albumit. Yritin miettiä, minkälaisia kuvia voisin lisätä tuollaiseen albumiin. Olen todella huono ottamaan valokuvia, joten se ei voi olla mitään mikä vaatii kauneutta. Sen on oltava jotakin, mitä löytyy paljon. Sen on liityttävä johonkin, jota tapahtuu joka päivä, jotta materiaalia tulee lisää. Sen pitää olla jotain samaa teemaa mutta erilaista. Ja voilá, tajusin sen! Mä rupean kuvaamaan vessoja.

Ei siinä ole mitään järkeä, kyllä mä sen ymmärrän. Mutta jos siellä kerran pitää olla, ja se on noin älyvapaa, niin mä osallistun sitten älyvapaalla tavalla. Nyt harkitsen jo toista albumiani. “Stuff I sit on” on sen työnimi, ja siinä otan aina kuvan jokaisesta paikasta missä olen istunut.

Okei. Mä tiesin kyllä että toi on vähän pöljä juttu, mutta nyt kun sen KIRJOITTAA niin vasta tajuaa, miten dorkalta se oikeasti kuulostaa. Mutta tervetuloa Pinterestiin! Siellä on myös paljon kauniita kuvia!

Entinen kollegani kirjoittaa Facebook-statuksessaan: “Easy maintenance baby, 1,5 v – nyt täysautomatisoidulla iltarutiinilla joka ei vaadi nukuttamista! Tyttö sanoi “heihei”, käveli makuuhuoneeseen, meni maaten ja nukahti”.

Näistä statuksista seuraa kateus. Etenkin kun niitä lukee pimeässä lastenhuoneessa, puhelimen pikkuruiselta ruudulta, epämukavassa asennossa, ahteri kipeänä kovalla lattialla istumisesta. Meillä nimittäin nukkumaan ei todellakaan mennä ilman nukuttamista.

Jossain vaiheessa lapsemme on keksinyt, että on kivempi kun äiti nukuttaa. Ja jonain toisena hetkenä hän on väsytystaistetulla murtanut meidät, ja saanut tahtonsa läpi. Äiti nukuttaa – koska se vaan on helpompaa. Kun vesseli on isänsä kanssa kahdestaan illalla kotona, ei nukkumaanmeneminen ole yhtään ongelmallista. Sen sijaan kun minä olen kotona, ei kukaan muu kelpaa nukuttajaksi.

Vaan miten kävikään? Olin toissalauantaina hyvinansaituilla päivällis- ja viinitreffeillä bestikseni kanssa. Kun tulin kotiin minulle kerrottiin, että niin vaan oli lyyli mennyt itsekseen nukkumaan. Mies oli lukenut kirjan, sanonut että menee viereen keittiöön tyhjentämään astianpesukonetta, ja sinne se lapsi jäi ja nukahti! Hiljaa! Kiltisti! Aivan mahtavaa, ajattelin, nyt se menee tästä lähtien ITSE nukkumaan. Ihan huippua!

Tuli seuraava ilta, ja kokeilin innoissani samaa. Kirja luettiin, ja sitten menin keittiöön, siis kahden metrin päähän, pyyhkimään pöytiä ja vähän kolistelemaan. Ja kuulkaa: Ei rääkymistä, ei huomiohuutoa, ei laulua. Sen sijaan sieltä alkoi kuulua lohdutonta, hiljaista, yksinäistä nyyhkytystä. Mä en ole ikinä nähnyt sellaista ennen. Sellainen itku se vasta sydäntäsärkevää on. Koko päivä me oltiin hypetetty sitä, että hän on nyt iso tyttö kun osaa mennä nukkumaan itse, ja että se on niin upeaa. Siksi se itki siellä hiljaa yksin, ja kun menin katsomaan se vaan itki että ei halua mennä nukkumaan yksin. Ei 2,5 vuotiaan tarviikaan. Miksi täytyisi? Ei äidin sydän kestä sellaista.

Niinpä palasimme vanhaan rutiiniin. Luemme kirjan, sammutamme valot, alkaa pitkitys (pitää saada vettä, nyt tulee kakka, laitetaan sukat jalkaan, missä on mun nalle). Sitten alkaa jodlaus ja höpötys. Sitten hän laulaa kaikki laulut jotka on oppinut tarhassa – kahdesti. Sen jälkeen hän lausuu ulkomuistista otteita Siiri och den hemska grisen –kirjasta. Sitten alkaa vitsien kerronta (“Jag bakar bulla av kakka” ja tikahtumisnaurut päälle), ja jossain vaiheessa jo mistä tahansa tikusta asiaa (”Katso, minulla oli krokotiili nenässä!” hän huudahtaa ja ojentaa juhlallisesti räkäklimpin). Mamma istuu kovalla parketilla sängyn vieressä ja yleensä pelaa sudokua kännykällä. (Oikeesti, miten äidit on laittanut lapsiaan unille ennen älypuhelimia?!) Ihan heti kolmevarttia myöhemmin tyttönen uinahtaa. Eikä edes ärsytä. Voisi ne illat tyhmemminkin käyttää.

Paras puoli siinä, että lapsi oppii puhumaan? Saa jäätelöä.

Tulin kotiin tänään töistä. Pikkuirmeli juoksee hurjaa vauhtia ovelle vastaan ja kajauttaa jo ennen jarrutusta ”Adde pappa äta glass!”. Mitään ei saa salassa enää tehtyä, koska lapsi juoruaa kaiken. Ohi ovat ne päivät kun voi viettää jäätelölaatuaikaa kahdestaan lapsen kanssa.

Samanlainen juoruaminen tapahtui pari viikkoa sitten. Suuren ilmoituksen jälkeen lapsi myös pudisteli päätään huolestuneen näköisenä. ”Mamma ingen glass, voj voj”. Nyt siis mullekin ostetaan jäde kaupasta, vaikken olisikaan mukana syömistilanteessa. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Ensinnäkin: I-HA-NA. Tää blogi on niin kaunis. En koodannut sitä itse, koska en osaa, mutta tää on upea. Tältä olisi varmaan tyttäreni huonekin näyttänyt, jos olisin saanut vapaat kädet sisustaa sen. Mutta ei, Mies halusi myös osallistua sisustuspäätökseen, joten se ei ole prinsessaunelma. Ja hyvä niin, en mä halua kasvattaa lapsestani prinsessaa, vaan järkevän ihmisen.

Sitä paitsi prinsessan äitinä oleminen olisi valtavan raskasta. Katsokaa nyt vain mikä kamala spektaakkeli Estellen ja Vickanin ympärillä pyörii.

Ei sitä olisi Suomen kruununprinsessana nimivalintaakaan saanut oikein tehdä itse. Olisi pitänyt ottaa huomioon suvun ja yhteiskunnan ja perinteiden ja Iltalehden näkemykset ja lopulta lapsi olisi ollut Tellervo Marita Signe Alma maanäitien ja oman äitini mukaan. Ja saman tien kun nimen olisi julkistanut, niin olisi ollut joku päivystävä dosentti paikalla kommentoimassa että ”aiai, tuo nimi se nyt aivan karmea on, sehän kuulostaa ihan pubiruusulta”.

Naistenklinikalle olisi sitten täytynyt juoksuttaa vielä pääministeri Katainen, puhemies Heinäluoma ja joku linnanvouti ja tiesmikä kansliapäällikkö presidentin kansliasta toteamaan että lapsukainen todella on olemassa ja vieläpä aikalailla äitinsä näköinen.

Kahdeksan tuntia synnytyksen jälkeen EI saisi makoilla sairaalan sängyssä ilman meikkiä, tukka likaisena syömässä suklaata ja ihmettelemässä kaikessa rauhassa uutta tulokasta. Ehei, silloin pitäisi olla jo edustusvetimet päällä ja matkalla kotiin, näyttäen TÄLTÄ.

Onneksi mun ei tarvitse jakaa prinsessaani valtakunnan kanssa.