Tässäpä oiva kolumni aamulähdöistä. Etenkin minuun vaikutti tarkistetun version kohta kolme:

uhkailua (”Minun täytyy ehtiä töihin, tai muuten en saa palkkaa ja meillä ole rahaa ostaa ruokaa.” Tai ihan vaan: ”Minä lähden nyt!”)

Olen itsekin käyttänyt tota ”No MINÄ lähden nyt” –uhkailua, ja sillä on joskus tehoa. Toi yllä oleva kolumni nauratti mua senkin takia, että juuri tässä eräänä aamuna aloin sanomaan sanoin senkin että ”Äidin pitää mennä töihin, kun jos ei mene töihin, ei tule…” ja tajusin ettei 2,5 vuotiaalle nämä tällaisen mikrotalouden lainalaisuudet kuten mistä ruokarahat tulevat ole kovin keskeisiä. Tai kiinnostavia. Tai ymmärrettäviä.

Sen verran olemme talouskäyttäytymisestä keskustelleet, että lapsi tietää että asioista pitää kaupassa maksaa. Aikaisemmin hän aina vastusti sitä, että tavarat laitetaan kassahihnalle. Siihen ei ollut mitään varsinaista syytä, mutta jos 2-vuotiaan äitinä jotain on oppinut niin sen, että perustelut ja rationaaliset argumentit ovat muiden ihmisten heiniä. Kun tarpeeksi monta kertaa Alepan kassalla on toisteltu että ”kaupassa PITÄÄ maksaa, muuten poliisi tulee” on sanalla kuitenkin ollut tehoa. Nykyään hän hyvin tietäväisenä nyökyttelee ja varoittaa muita ostajia poliisista jos eivät maksa ostoksiaan. Ongelma onkin nyt se, että olen tahtomattani vakuuttanut lapseni siitä, että elämme poliisivaltiossa. Se nimittäin nyt luulee, että seuraus kaikesta jota ”ei saa tehdä” on se, että poliisit tulevat. Kuten kun hän yritti ottaa pipoaan pois ulkona pakkasella. Sanoin että niin ei saa tehdä, johon lyyli vakavana nyökkäsi ja sanoi ”annars kommer polisen”.  Tai että saako heittää tarran biojäteroskikseen? No ei saa. ”Annars kommer polisen!”. Siihen voi tietysti yrittää selvittää että poliisien määrärahat ovat nytkin jo niin alhaalla, ettei heillä mitenkään ole resursseja konstaapeleita lähettää käymään meidän kompostia läpi… Tai sitten voi aloittaa, huokaista syvään, ja sanoa ”No – joo.”